henki

Kohteesta Wikisanakirja
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

henki (7-G)

  1. hengitys; hengitettävä ilma
    En saa henkeä! Hengitykseni on lamautunut!
    Pekan henki haisee valkosipulilta.
  2. elämä
    Jari ryöstettiin ja häneltä oli vähällä mennä henki.
    Ikävimmässä tapauksessa ilman pelastusliiviä veneilevä voi huomata henkensä hävinneen.
  3. tunnelma, ilmapiiri
    Sillä työpaikalla on aika huono henki; ennen oli toisin, silloin riitti yhteishenkeä.
  4. (lukumäärää ilmaistaessa) henkilö
    Hissi on vain viidelle hengelle.
  5. (mytologia, uskonto) henkiolento
    Vielä nykyisinkin pelätään pahoja henkiä.

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: ˈhe̞ŋk̟i

Taivutus[muokkaa]

Etymologia[muokkaa]

suomalais-ugrilaisesta kantakielestä merkityksessä hengitysilma, höyry[1]

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Johdokset[muokkaa]
Yhdyssanat[muokkaa]

hengenahdistus, hengenelämä, hengenhätä, hengenheimolainen, hengenheimolaisuus, hengenlahjat, hengenlähtö, hengenmeno, hengenpelastaja, hengenpelastus, hengenvaara, hengenveto, hengenviljely, hengenvoima, henkihieveriin, henkihieverissä, henkikaarti, henkikirjoittaja, henkikirjoitus, henkikulta, henkilääkäri, henkimaailma, henkiolento, henkiparannus, henkiparantaja, henkipatto, henkirikollinen, henkirikos, henkitiede, henkitore, henkitorvi, henkivakuutus, henkivartija, henkiystävä, hurmahenki, ihmishenki, kiusanhenki, me-henki, taisteluhenki, talkoohenki, yhteishenki

Idiomit[muokkaa]

  • hengen lähtö lähellä
    1. lähellä kuolemaa

Aiheesta muualla[muokkaa]

Verbi[muokkaa]

henki

  1. (taivutusmuoto) indikatiivin imperfektin yksikön 3. persoonan muoto verbistä henkiä

Viitteet[muokkaa]

  1. Kulonen, Ulla-Maija. Sydämestä syöpään, kalvosta keuhkoon. Suomen lääketieteellisen sanaston etymologiaa. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 1995 (23). (Verkkoversio. Viitattu 8.7.2012.)