siima
Suomi
[muokkaa]
Substantiivi
[muokkaa]siima (9)
- ongessa tai virvelissä käytettävä ohut, usein läpinäkyvä lanka tai punos, johon ongenkoukku, koho ja viehe kiinnitetään
- (mikrobiologia) bakteerin liikuntaelin
- joidenkin hevosten värityksessä esiintyvä musta juova, joka kulkee säästä hännäntyveen
- (puhekieltä) heiveröinen henkilö, narukäsi; tai tällaisen henkilön käsivarret
- Asun tuirassa, pitäisi löytää uusi sali missä heilutella siimoja. Ideoita? (pakkotoisto.com keskustelupalsta)
Ääntäminen
[muokkaa]- IPA: /ˈsiːmɑ/
- tavutus: sii‧ma
Taivutus
[muokkaa]| Taivutus | ||
|---|---|---|
| sijamuoto | yksikkö | monikko |
| kieliopilliset sijamuodot | ||
| nominatiivi | siima | siimat |
| genetiivi | siiman | siimojen (siimain) |
| partitiivi | siimaa | siimoja |
| akkusatiivi | siima; siiman |
siimat |
| sisäpaikallissijat | ||
| inessiivi | siimassa | siimoissa |
| elatiivi | siimasta | siimoista |
| illatiivi | siimaan | siimoihin |
| ulkopaikallissijat | ||
| adessiivi | siimalla | siimoilla |
| ablatiivi | siimalta | siimoilta |
| allatiivi | siimalle | siimoille |
| muut sijamuodot | ||
| essiivi | siimana | siimoina |
| translatiivi | siimaksi | siimoiksi |
| abessiivi | siimatta | siimoitta |
| instruktiivi | – | siimoin |
| komitatiivi | – | siimoine- + omistusliite |
| vartalot | ||
| vokaalivartalo | siima- | |
| heikko vartalo | - | |
| vahva vartalo | - | |
| konsonantti- vartalo |
- | |
Etymologia
[muokkaa]vanha germaaninen laina[1]
Käännökset
[muokkaa]Liittyvät sanat
[muokkaa]Yhdyssanat
[muokkaa]lippusiima, lohisiima, nailonsiima, perhosiima, piiskansiima, pitkäsiima, selkäsiima, siimaeliö, siimaeläin, siimahäntä, siimaleikkuri
Idiomit
[muokkaa]Aiheesta muualla
[muokkaa]- siima Kielitoimiston sanakirjassa
- siima Tieteen termipankissa
- Artikkeli 1214 Suomen viittomakielten verkkosanakirjassa Suvissa
Viitteet
[muokkaa]- ↑ Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 359. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.