pakko

Wikisanakirjasta

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

pakko (1-A)

  1. ehdoton, asianomaisen omaa tahtoa huomioonottamaton velvollisuus tai vaatimus, välttämättömyys
    Sinun on pakko tehdä tämä.
    Onko pakko?

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈpɑkːo/
  • tavutus: pak‧ko

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi pakko pakot
genetiivi pakon pakkojen
partitiivi pakkoa pakkoja
akkusatiivi pakko;
pakon
pakot
sisäpaikallissijat
inessiivi pakossa pakoissa
elatiivi pakosta pakoista
illatiivi pakkoon pakkoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi pakolla pakoilla
ablatiivi pakolta pakoilta
allatiivi pakolle pakoille
muut sijamuodot
essiivi pakkona pakkoina
translatiivi pakoksi pakoiksi
abessiivi pakotta pakoitta
instruktiivi pakoin
komitatiivi pakkoine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo pako-
vahva vartalo pakko-
konsonantti-
vartalo
-

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Johdokset[muokkaa]
Yhdyssanat[muokkaa]

ilmaisupakko, järjestäytymispakko, kiinniottopakko, koulupakko, lisenssipakko, maantuntopakko, maskipakko, pakko-ohjaus, pakko-otto, pakkoajatus, pakkoavioliitto, pakkohoito, pakkohuutokauppa, pakkokeino, pakkolaina, pakkolaitos, pakkolasku, pakkoliike, pakkoliitos, pakkoloma, pakkolomautus, pakkolunastus, pakkoluovutus, pakkomielle, pakkomyynti, pakkoneuroosi, pakkoneurootikko, pakkopaita, pakkopeli, pakkoperintä, pakkopulla, pakkorako, pakkoruokinta, pakkoruotsi, pakkosiirto, pakkosyöttö, pakkoteitse, pakkotila, pakkotilanne, pakkotoimi, pakkotoiminto, pakkotyö, pakkotäytäntö, pakkovalta, siirtopakko, solmiopakko, sopimuspakko, turvavyöpakko, työpakko, viisumipakko, virtsaamispakko, väkipakko

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • pakko Kielitoimiston sanakirjassa