monikko

Katso artikkeli Monikko Wikipediassa, vapaassa tietosanakirjassa.

Suomi

monikko (4-A)

(kielitiede) sanan lukua ilmentävä muoto, joka viittaa moneen (samanlaiseen) nominiin, tai verbin tapauksessa siihen, että tekijöitä on monta (lyh. mon.)
”Kissa” on yksikkö, ”kissat” on monikko.
(matematiikka) järjestetty lukujono, jossa on äärellinen määrä alkioita
(tietojenkäsittely) järjestetty, äärellinen, vakio kokoelma

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	monikko	monikot
genetiivi	monikon	monikoiden monikoitten monikkojen
partitiivi	monikkoa	monikkoja monikoita
akkusatiivi	monikko; monikon	monikot
sisäpaikallissijat
inessiivi	monikossa	monikoissa
elatiivi	monikosta	monikoista
illatiivi	monikkoon	monikkoihin monikoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	monikolla	monikoilla
ablatiivi	monikolta	monikoilta
allatiivi	monikolle	monikoille
muut sijamuodot
essiivi	monikkona	monikkoina monikoina
translatiivi	monikoksi	monikoiksi
abessiivi	monikotta	monikoitta
instruktiivi	–	monikoin
komitatiivi	–	monikkoine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	-
heikko vartalo	moniko-
vahva vartalo	monikko-
konsonantti- vartalo	-

Yleensä monikko täydentää yksikköä, jolloin monikossa asioita tai tekijöitä on kaksi tai useampia. Joissakin kielissä on myös erillinen kaksikko täsmälleen kahteen viittaaville taivutusmuodoille. )

1. kielitiede

2. matematiikka