imperatiivi

Wikisanakirja
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Wikipedia
Katso myös artikkeli Imperatiivi Wikipediassa, vapaassa tietosanakirjassa.

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

imperatiivi (5)

  1. (kielitiede) tapaluokka, joka ilmaisee toiminnan käsketyksi, kehotetuksi tai toivotuksi. Sen tunnus suomessa vaihtelee persoonittain: Yksikön toinen on kirjoitusasultaan tunnukseton, mutta ääntöasussa esiintyy jäännöslopuke /ˣ/, monikon ensimmäisessä ja toisessa tunnus on -kaa tai -kää vokaalisoinnun mukaisesti, yksikön ja monikon kolmannessa tunnus taas on -ko tai -kö vokaalisoinnun mukaan.
    Unkarin kielessä on yksikön ensimmäisen persoonan imperatiivimuoto, mutta suomessa sellaista ei ole.
    ”Kudo” on kutoa-verbin imperatiivin yksikön toisen persoonan preesens.
    Monet ujostelevat käyttää suomen kielen aktiivin monikon ensimmäisen persoonan imperatiivimuotoa lähtekäämme ja korvaavat sen passiivimuodolla lähdetään.
    Moduksen perfekti on yleinen runoteksteissä.
  2. (filosofia) kategorinen imperatiivi

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
nominatiivi imperatiivi imperatiivit
genetiivi imperatiivin imperatiivien
(imperatiivein)
partitiivi imperatiivia imperatiiveja
akkusatiivi imperatiivi; imperatiivin imperatiivit
Sisäpaikallissijat
inessiivi imperatiivissa imperatiiveissa
elatiivi imperatiivista imperatiiveista
illatiivi imperatiiviin imperatiiveihin
Ulkopaikallissijat
adessiivi imperatiivilla imperatiiveilla
ablatiivi imperatiivilta imperatiiveilta
allatiivi imperatiiville imperatiiveille
Muut
essiivi imperatiivina imperatiiveina
translatiivi imperatiiviksi imperatiiveiksi
abessiivi imperatiivitta imperatiiveitta
instruktiivi imperatiivein
komitatiivi imperatiiveine-
+ omistusliite

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Synonyymit[muokkaa]

Aiheesta muualla[muokkaa]