asu

Wikisanakirjasta
Katso myös: Asu

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

asu (1)

  1. vaatetus, vaatteista ja asusteista muodostuva kokonaisuus
    Monille puku on asun tärkein osa.

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈɑsu/
  • tavutus: a‧su

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi asu asut
genetiivi asun asujen
partitiivi asua asuja
akkusatiivi asu;
asun
asut
sisäpaikallissijat
inessiivi asussa asuissa
elatiivi asusta asuista
illatiivi asuun asuihin
ulkopaikallissijat
adessiivi asulla asuilla
ablatiivi asulta asuilta
allatiivi asulle asuille
muut sijamuodot
essiivi asuna asuina
translatiivi asuksi asuiksi
abessiivi asutta asuitta
instruktiivi asuin
komitatiivi asuine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo asu-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia[muokkaa]

  • johdos verbistä asea (muun muassa ’kunnostaa’) [1]

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Johdokset[muokkaa]
Yhdyssanat[muokkaa]

alusasu, arkiasu, asukokonaisuus, asuroolipeli, edustusasu, helleasu, hiihtoasu, housuasu, ilmiasu, juhla-asu, kevätasu, kieliasu, kirjoitusasu, kotiasu, lenkkeilyasu, muotiasu, naamiaisasu, neuleasu, nykyasu, oloasu, painoasu, peliasu, ranta-asu, retkeilyasu, runoasu, sadeasu, tekstiasu, tennisasu, työasu, uima-asu, ulkoasu, ulkoiluasu, uniasu, uniseksiasu, valeasu, vapaa-ajanasu vierailuasu, virka-asu, voimisteluasu, väliasu, yöasu, äänneasu

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • asu Kielitoimiston sanakirjassa
  • Artikkelit 982, 986 Suomen viittomakielten verkkosanakirjassa Suvissa

Verbi[muokkaa]

asu

  1. (taivutusmuoto) aktiivin indikatiivin preesensin konnegaatiomuoto verbistä asua
  2. (taivutusmuoto) imperatiivin yksikön 2. persoonan muoto verbistä asua
  3. (taivutusmuoto) imperatiivin yksikön 2. persoonan konnegaatiomuoto verbistä asua

Banggai[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

asu

  1. koira

Pamona[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

asu

  1. koira

Viro[muokkaa]

Verbi[muokkaa]

asu

  1. (taivutusmuoto) aktiivin indikatiivin preesensin konnegaatiomuoto verbistä asuma
  2. (taivutusmuoto) imperatiivin yksikön 2. persoonan muoto verbistä asuma
  3. (taivutusmuoto) imperatiivin yksikön 2. persoonan konnegaatiomuoto verbistä asuma

Viitteet[muokkaa]

  1. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 334. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.