jano

Wikisanakirjasta
Katso myös: Jano, jänö, Jänö

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

jano (1)

  1. yleensä nestevajauksen aiheuttama tarve juoda; se, että janottaa
    Minun on jano, toisitko lasin vettä?
  2. (kuvaannollisesti) voimakas halu, kaipaus, himo
    Elämän jano ei sammu.
    vallanjano, kostonjano

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈjɑno/
  • tavutus: ja‧no

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi jano janot
genetiivi janon janojen
partitiivi janoa janoja
akkusatiivi jano;
janon
janot
sisäpaikallissijat
inessiivi janossa janoissa
elatiivi janosta janoista
illatiivi janoon janoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi janolla janoilla
ablatiivi janolta janoilta
allatiivi janolle janoille
muut sijamuodot
essiivi janona janoina
translatiivi janoksi janoiksi
abessiivi janotta janoitta
instruktiivi janoin
komitatiivi janoine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo jano-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia[muokkaa]

Sanalla on vastineita suomen lähisukukielissä esimerkiksi karjalan jano, vatjan jano ja viron janu, mutta sanan alkuperää ei tunneta[1] Suomen kirjakielessä sana esiintyi jo 1540-luvulla tehdyssä Upsalan evankeliumikirjan käsikirjoituskatkelmassa ja 1544 julkaistussa Mikael Agricolan Rucouskiriassa.[2]

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Johdokset[muokkaa]
Yhdyssanat[muokkaa]

elämänjano, janojuoma, janontunne, tiedonjano, vallanjano

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • jano Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet[muokkaa]

  1. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 275. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
  2. Jussila, Raimo: Vanhat sanat: vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä, s. 72. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1998. ISBN 951-746-008-2.