halla

Wikisanakirjasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Redirect arrow without text.svg
Katso myös: Halla, hälla, hålla

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

halla (9) (monikko hallat)

  1. tilanne, jossa ilman lämpötila laskee kasvukauden aikana maanpinnan tuntumassa – tarkemmin alle kahden metrin korkeudella – alle nollaan celsiusasteeseen

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈhɑlːɑ/
  • tavutus: hal‧la

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi halla hallat
genetiivi hallan hallojen
(hallain)
partitiivi hallaa halloja
akkusatiivi halla;
hallan
hallat
sisäpaikallissijat
inessiivi hallassa halloissa
elatiivi hallasta halloista
illatiivi hallaan halloihin
ulkopaikallissijat
adessiivi hallalla halloilla
ablatiivi hallalta halloilta
allatiivi hallalle halloille
muut sijamuodot
essiivi hallana halloina
translatiivi hallaksi halloiksi
abessiivi hallatta halloitta
instruktiivi halloin
komitatiivi halloine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo halla-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia[muokkaa]

balttilainen laina[1]

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Johdokset[muokkaa]
Yhdyssanat[muokkaa]

hallamittari, hallanarka, hallankestävä, hallanpesä, hallantorjunta, hallanvaara, hallavahinko, hallavuosi, hallayö, syyshalla

Vieruskäsitteet[muokkaa]

Idiomit[muokkaa]

  • tehdä hallaa jollekin

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • halla Kielitoimiston sanakirjassa
  • halla Tieteen termipankissa
  • halla Suomen kielen vanhimman sanaston etymologisessa verkkosanakirjassa

Viitteet[muokkaa]

  1. Kaisa Häkkinen: Suomi on kuuden kerroksen kieli. Tiede, 2018. Artikkelin verkkoversio (doc).