ainut
Suomi
[muokkaa]Adjektiivi
[muokkaa]ainut (44) (ei vertailuasteita)
- ainoa
- Laatikossa ei ollut yhtä ainutta ehjää sukkaa.
Ääntäminen
[muokkaa]- IPA: /ˈɑi̯nut̪/
- tavutus: ai‧nut
Taivutus
[muokkaa]| Taivutus | ||
|---|---|---|
| sijamuoto | yksikkö | monikko |
| kieliopilliset sijamuodot | ||
| nominatiivi | ainut | – |
| genetiivi | – | – |
| partitiivi | ainutta | – |
| akkusatiivi | ainut; – | – |
| sisäpaikallissijat | ||
| inessiivi | – | – |
| elatiivi | – | – |
| illatiivi | – | – |
| ulkopaikallissijat | ||
| adessiivi | – | – |
| ablatiivi | – | – |
| allatiivi | – | – |
| muut sijamuodot | ||
| essiivi | – | – |
| translatiivi | – | – |
| abessiivi | – | – |
| instruktiivi | – | – |
| komitatiivi | – | – |
- Muissa sijoissa käytetään sanan ainoa taivutusmuotoja.
Etymologia
[muokkaa]- vanha germaaninen laina[1]
Aiheesta muualla
[muokkaa]- ainut Kielitoimiston sanakirjassa
Substantiivi
[muokkaa]ainut
- (taivutusmuoto) monikon nominatiivimuoto sanasta ainu
- (taivutusmuoto) monikon akkusatiivimuoto sanasta ainu
Viitteet
[muokkaa]- ↑ Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 361. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.