kenno

Wikisanakirjasta

Suomi[muokkaa]

mehiläisten kennoja

Substantiivi[muokkaa]

kenno (1)

  1. mehiläisten vahasta rakentama toukkien kasvatukseen tai ravinnon varastoitiin tarkoitettu kuusikulmainen lokero, näiden lokeroiden muodostama yhtenäinen kokonaisuus tai näistä lokeroista koostuva levy, joka on ihmisen rakentamassa mehiläispesässä
    Mehiläiset täyttävät kennojaan.
    Sijoittelun kannalta ihanteellisen kennon poikkileikkaus on säännöllinen kuusikulmio.
  2. päältä tai edestä avoin tai avattava lokero tai säiliö
  3. sähköpari
  4. valoa havaitseva tai sitä sähköksi muuttava sensori

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈkenːo/
  • tavutus: ken‧no

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi kenno kennot
genetiivi kennon kennojen
partitiivi kennoa kennoja
akkusatiivi kenno;
kennon
kennot
sisäpaikallissijat
inessiivi kennossa kennoissa
elatiivi kennosta kennoista
illatiivi kennoon kennoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi kennolla kennoilla
ablatiivi kennolta kennoilta
allatiivi kennolle kennoille
muut sijamuodot
essiivi kennona kennoina
translatiivi kennoksi kennoiksi
abessiivi kennotta kennoitta
instruktiivi kennoin
komitatiivi kennoine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo kenno-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia[muokkaa]

vanha germaaninen laina[1]

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Yhdyssanat[muokkaa]

akkukenno, aurinkokenno, emokenno, hunajakenno, kennojäähdytin, kennokakku, kennokehys, kennokonna, kennokytkin, kennopohja, kennorakenne, koiraskenno, mehiläiskenno, mesikenno, munakenno, pakkauskenno, polttokenno, siitepölykenno, työläiskenno, valokenno

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • kenno Kielitoimiston sanakirjassa
  • kenno Tieteen termipankissa

Viitteet[muokkaa]

  1. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 358. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.