kukkua

Suomi

Substantiivi

kukkua

1. (taivutusmuoto) partitiivi sanasta kukku

Verbi

Käki kukkuu [1]

kukkua (52-A) (taivutus[luo])

1. (onomatopoeettinen, käestä) laulaa
2. (onomatopoeettinen) jäljitellä käen ääntelyä
3. (puhekieltä) valvoa myöhään

   Hän kukkui myöhään illalla ja nukkui pitkään aamulla.

Ääntäminen

• IPA: /ˈkukːuɑˣ/
• tavutus: kuk‧ku‧a

Käännökset

1. laulaa

englanti: cuckoo

Liittyvät sanat

Johdokset

• substantiivit: kukkuminen, kukunta
• verbit: kukahtaa, kukuttaa

Aiheesta muualla

• kukkua Kielitoimiston sanakirjassa