veruke

Wikisanakirjasta

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

veruke (48-A)[1]

  1. tekosyy
    Oli aina keksimässä verukkeita työnteon välttämiseksi.

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈʋerukeˣ/
  • tavutus: ve‧ru‧ke

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi veruke verukkeet
genetiivi verukkeen verukkeiden
verukkeitten
partitiivi veruketta verukkeita
akkusatiivi veruke;
verukkeen
verukkeet
sisäpaikallissijat
inessiivi verukkeessa verukkeissa
elatiivi verukkeesta verukkeista
illatiivi verukkeeseen verukkeisiin
verukkeihin
ulkopaikallissijat
adessiivi verukkeella verukkeilla
ablatiivi verukkeelta verukkeilta
allatiivi verukkeelle verukkeille
muut sijamuodot
essiivi verukkeena verukkeina
translatiivi verukkeeksi verukkeiksi
abessiivi verukkeetta verukkeitta
instruktiivi verukkein
komitatiivi verukkeine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo verukkee-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
veruket-

Etymologia[muokkaa]

1800-luvun alusta[2]

Käännökset[muokkaa]

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • veruke Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet[muokkaa]

  1. Kotimaisten kielten keskuksen Nykysuomen sanalista v. 1 (lataussivu): taivutustyyppi 48-A
  2. Raija Lehtinen: Hyödykkeet ja haitakkeet. Muotokuvaa ‑ke-johtimisista sanoista. Kielikello, 1991, nro 1. Artikkelin verkkoversio.