sointu

Kohteesta Wikisanakirja
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Redirect arrow without text.svg
Katso myös: Sointu


Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

sointu (1)

  1. (musiikki) harmonia
  2. (musiikki) sävelten samanaikaisen soinnin yhteisvaikutuksena syntyvä äänivaikutelma, yhteissointi

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi sointu soinnut
genetiivi soinnun sointujen
partitiivi sointua sointuja
akkusatiivi sointu; soinnun soinnut
sisäpaikallissijat
inessiivi soinnussa soinnuissa
elatiivi soinnusta soinnuista
illatiivi sointuun sointuihin
ulkopaikallissijat
adessiivi soinnulla soinnuilla
ablatiivi soinnulta soinnuilta
allatiivi soinnulle soinnuille
muut sijamuodot
essiivi sointuna sointuina
translatiivi soinnuksi soinnuiksi
abessiivi soinnutta soinnuitta
instruktiivi soinnuin
komitatiivi sointuine-
+ omistusliite

Etymologia[muokkaa]

Sana on Kaarle Aksel Gottlundin 1828 käyttöön ottama uudissana.[1] Vrt. sointi, sointua.

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Johdokset[muokkaa]
Yhdyssanat[muokkaa]

alkusointu, duurisointu, epäsointu, kolmisointu, kuusisointu, loppusointu, mollisointu, murtosointu, noonisointu, perussointu, riitasointu, sekstisointu, septimisointu, sisäsointu, sointuanalyysi, sointukulku, sointuoppi, sointurakenne, sopusointu, viisisointu, voimasointu, vokaalisointu

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • sointu Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet[muokkaa]

  1. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 1174. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.