luonne

Wikisanakirjasta

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

luonne (48-J)

  1. (psykologia) jonkun henkiset ominaispiirteet

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈluonːe/
  • tavutus: luon‧ne

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi luonne luonteet
genetiivi luonteen luonteiden
luonteitten
partitiivi luonnetta luonteita
akkusatiivi luonne;
luonteen
luonteet
sisäpaikallissijat
inessiivi luonteessa luonteissa
elatiivi luonteesta luonteista
illatiivi luonteeseen luonteisiin
luonteihin
ulkopaikallissijat
adessiivi luonteella luonteilla
ablatiivi luonteelta luonteilta
allatiivi luonteelle luonteille
muut sijamuodot
essiivi luonteena luonteina
translatiivi luonteeksi luonteiksi
abessiivi luonteetta luonteitta
instruktiivi luontein
komitatiivi luonteine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo luontee-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
luonnet-

Etymologia[muokkaa]

oppitekoinen johdos[1]

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Johdokset[muokkaa]
Yhdyssanat[muokkaa]

erakkoluonne, ihmisluonne, kansanluonne, luonnehäiriö, luonnekomedia, luonnekomiikka, luonnekuva, luonneneuroosi, luonnenäytelmä, luonnenäyttelijä, luonneosa, luonnerooli, luonnetutkielma, luonnetyyppi, luonnevika, luonteenheikkous, luonteenkuvaus, luonteenlaatu, luonteenpiirre, peluriluonne, perusluonne, taistelijaluonne, taiteilijaluonne, yleisluonne

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • luonne Kielitoimiston sanakirjassa
  • Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä: Luonne ja luonto. Kotimaisten kielten keskus

Viitteet[muokkaa]

  1. Kaisa Häkkinen: Suomi on kuuden kerroksen kieli. Tiede, 2018. Artikkelin verkkoversio (doc).