loitto

Suomi

Adjektiivi

loitto (1-C) (komparatiivi loitompi, superlatiivi loitoin) (taivutus[luo])

1. (vanhentunut) kaukainen, etäällä oleva
2. (murteellinen) loiva

   Tuo mäki on loitto.

3. (murteellinen) (vaatteesta) pituudeltaan suuri; tilava, väljä

   Mekko, jota käytit eilen, oli loitto.

4. (vanhaa kirjasuomea) (erityisesti tiestä) hankala- tai vaikeakulkuinen

Ääntäminen

• IPA: ['lo̞i̯t̪.t̪o̞]

Etymologia

• [1]: Ensi kerran mainittu ’kaltevan’ merkityksessä Daniel Jusleniuksen sanakirjassa 1745 ja ’kaukaisen’ merkityksessä vuoden 1785 almanakassa adessiivimuodossa loitolla. Sanalla on vastineita itäisissä lähisukukielissä.

Liittyvät sanat

Johdokset

• adpositiot ja adverbit: loitolla, loitolle, loitolta, loitommaksi, loitommas, loitompaa, loitompana, loitos
• verbit: loitontaa, loitontua, loitota

Yhdyssanat

• loittorengas

Substantiivi

loitto (1-C)

1. (kirjapaino) lyijystä tai raudasta valmistettu sokeistokappale, jota käytetään suurimpien aukkojen täyttämiseen ladonnassa
2. 3–6 parren muodostama ala riihessä tai sinne mahtuva viljamäärä; ahdannainen, kanko
3. (murteellinen) tuho

   Hän teki paljon loittoa ('tuhoa').

4. (länsimurteellinen) riihen parsien yläpuolinen orsi, jonne lyhteet voivat nojata; loitto-orsi, loittoparsi, loittopuu

Idiomit

• saada/antaa loittoon, 'saada/antaa selkäsaunaa'

Meänkieli

Adverbi

loitto

1. vinosti, viistosti, kaltevasti

Substantiivi

loitto

1. rinne