kulku

Wikisanakirjasta

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

kulku (1-D) (monikko kulut)

  1. liike
    Maan kulku radalla Auringon ympäri on nytkähtelevää.
  2. kulkeminen
    Syksyisellä jäällä kulku saattaa olla kohtalokasta.
  3. juoni, tapahtumien kuvaus
    Tapahtumien kulku oli seuraava...

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈkul.ku/
  • tavutus: kul‧ku

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi kulku kulut
genetiivi kulun kulkujen
partitiivi kulkua kulkuja
akkusatiivi kulku;
kulun
kulut
sisäpaikallissijat
inessiivi kulussa kuluissa
elatiivi kulusta kuluista
illatiivi kulkuun kulkuihin
ulkopaikallissijat
adessiivi kululla kuluilla
ablatiivi kululta kuluilta
allatiivi kululle kuluille
muut sijamuodot
essiivi kulkuna kulkuina
translatiivi kuluksi kuluiksi
abessiivi kulutta kuluitta
instruktiivi kuluin
komitatiivi kulkuine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo kulu-
vahva vartalo kulku-
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia[muokkaa]

kulkea + -u

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Johdokset[muokkaa]
Yhdyssanat[muokkaa]

ajatuksenkulku, alikulku, kauttakulku, kehityskulku, kiertokulku, kulku-ura, kulkuaika, kulkuannostelija, kulkukauppa, kulkukauppias, kulkukissa, kulkukoira, kulkulupa, kulkumies, kulkuneuvo, kulkunopeus, kulkuoikeus, kulkupuhe, kulkupyörä, kulkureitti, kulkusaari, kulkusirkka, kulkusuunta, kulkusyvyys, kulkutapa, kulkutauti, kulkutie, kulkuvalo, kulkuvastus, kulkuvesi, kulkuvuoro, kulkuväline, kulkuväylä, kulunvalvonta, läpikulku, postinkulku, sointukulku, sävelkulku, tiedonkulku, voittokulku, ylikulku

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • kulku Kielitoimiston sanakirjassa
  • kulku Tieteen termipankissa