keinonto
Suomi[muokkaa]
Substantiivi[muokkaa]
- (kielitiede) instruktiivin rinnakkainen nimitys, sijamuoto, joka ilmaisee keinoa tai tapaa. Keinonnon tunnus on sijapääte -n, ja sitä käytetään lähinnä monikossa ja kiteytyneissä sanonnoissa: ”kirjoitin tämän omin päin”, ”menen kotiin jalan”.
Taivutus[muokkaa]
| Taivutus | ||
|---|---|---|
| sijamuoto | yksikkö | monikko |
| kieliopilliset sijamuodot | ||
| nominatiivi | keinonto | keinonnot |
| genetiivi | keinonnon | keinontojen |
| partitiivi | keinontoa | keinontoja |
| akkusatiivi | keinonto; keinonnon |
keinonnot |
| sisäpaikallissijat | ||
| inessiivi | keinonnossa | keinonnoissa |
| elatiivi | keinonnosta | keinonnoista |
| illatiivi | keinontoon | keinontoihin |
| ulkopaikallissijat | ||
| adessiivi | keinonnolla | keinonnoilla |
| ablatiivi | keinonnolta | keinonnoilta |
| allatiivi | keinonnolle | keinonnoille |
| muut sijamuodot | ||
| essiivi | keinontona | keinontoina |
| translatiivi | keinonnoksi | keinonnoiksi |
| abessiivi | keinonnotta | keinonnoitta |
| instruktiivi | – | keinonnoin |
| komitatiivi | – | keinontoine- + omistusliite |
| vartalot | ||
| vokaalivartalo | - | |
| heikko vartalo | keinonno- | |
| vahva vartalo | keinonto- | |
| konsonantti- vartalo |
- | |