kallo

Kohteesta Wikisanakirja
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Redirect arrow without text.svg
Katso myös: Kallo


Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

kallo (1)

  1. eläimen pään luinen kuori, joka suojaa muun muassa aivoja. Ihmisestä puhuttaessa usein muodossa pääkallo.
    (arkikieltä) Koira sai kuulan kalloonsa. – Koira tapettiin ampumalla.
  2. (kuvaannollisesti, arkikieltä) pää
    Jätin koulun kesken, kun ei mennyt ollenkaan teoria kalloon.

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: [ˈkɑlːo]

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi kallo kallot
genetiivi kallon kallojen
partitiivi kalloa kalloja
akkusatiivi kallo; kallon kallot
sisäpaikallissijat
inessiivi kallossa kalloissa
elatiivi kallosta kalloista
illatiivi kalloon kalloihin
ulkopaikallissijat
adessiivi kallolla kalloilla
ablatiivi kallolta kalloilta
allatiivi kallolle kalloille
muut sijamuodot
essiivi kallona kalloina
translatiivi kalloksi kalloiksi
abessiivi kallotta kalloitta
instruktiivi kalloin
komitatiivi kalloine-
+ omistusliite

Etymologia[muokkaa]

germaaninen laina[1]

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Johdokset[muokkaa]
Yhdyssanat ja sanaliitot[muokkaa]

kallokuva, kallonkutistaja, kallonmurtuma, kallonpohja, kallovamma, kovakalloinen, paksukalloinen, pääkallo, pääkallokeli, pääkallokiitäjä, pääkallonmetsästys, pääkallonmetsästäjä, pääkallonpaikka

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • kallo Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet[muokkaa]

  1. Kulonen, Ulla-Maija. Sydämestä syöpään, kalvosta keuhkoon. Suomen lääketieteellisen sanaston etymologiaa. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 1995 (23). (Verkkoversio. Viitattu 8.7.2012.)