äänne

Wikisanakirjasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Wikipedia
Katso artikkeli Äänne Wikipediassa, vapaassa tietosanakirjassa.

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

äänne (48-J)

  1. (fonetiikka, kielitiede) puhutun kielen pienin kvalitatiivinen rakenneosa
    Transkriptioissa äänteet kirjoitetaan hakasulkeisiin käyttäen kansainvälisiä symboleja.

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi äänne äänteet
genetiivi äänteen äänteiden
äänteitten
partitiivi äännettä äänteitä
akkusatiivi äänne;
äänteen
äänteet
sisäpaikallissijat
inessiivi äänteessä äänteissä
elatiivi äänteestä äänteistä
illatiivi äänteeseen äänteisiin
ulkopaikallissijat
adessiivi äänteellä äänteillä
ablatiivi äänteeltä äänteiltä
allatiivi äänteelle äänteille
muut sijamuodot
essiivi äänteenä äänteinä
translatiivi äänteeksi äänteiksi
abessiivi äänteettä äänteittä
instruktiivi ääntein
komitatiivi äänteine-
+ omistusliite

Etymologia[muokkaa]

oppitekoinen johdos[1]

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Johdokset[muokkaa]
Yhdyssanat[muokkaa]

hankausäänne, kieliäänne, nasaaliäänne, nenä-äänne, suhuäänne, suuäänne, umpiäänne, äänneasu, äännefysiologia, äännehistoria, äännejoukko, äännejärjestelmä, äännekieli, äännekirjoitus, äännelaki, äänneluokka, äännemaalailu, äännenormi, äänneoppi, äännerakenne, äännesijaus, äännesubstituutio, äännevaihtelu, äännevirhe, äänneyhtymä, äänteenmukaus, äänteenmuutos, äänteensiirros, ääntämisoppi

Aiheesta muualla[muokkaa]

Viitteet[muokkaa]

  1. Kaisa Häkkinen: Suomi on kuuden kerroksen kieli. Tiede, 2018. Artikkelin verkkoversio (doc).