turma

Wikisanakirjasta

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

turma (10)

  1. onnettomuus, tapaturma
    Turmassa kuoli kolme ihmistä.
  2. (ylätyyliä) turmio, tuho
    Joudut tuota menoa vielä turman omaksi.

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈt̪urmɑ/
  • tavutus: tur‧ma

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi turma turmat
genetiivi turman turmien
(turmain)
partitiivi turmaa turmia
akkusatiivi turma;
turman
turmat
sisäpaikallissijat
inessiivi turmassa turmissa
elatiivi turmasta turmista
illatiivi turmaan turmiin
ulkopaikallissijat
adessiivi turmalla turmilla
ablatiivi turmalta turmilta
allatiivi turmalle turmille
muut sijamuodot
essiivi turmana turmina
translatiivi turmaksi turmiksi
abessiivi turmatta turmitta
instruktiivi turmin
komitatiivi turmine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo turma-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia[muokkaa]

Sana pohjautuu germaanisperäiseen oletettuun sanavartaloon turma-, johon perustuvat myös johdokset turmella ja turmio. Nykykielissä sanavartaloon pohjautuvat muun muassa islannin sanat tyrma, pakottaa ja huonontua sekä tyrming, surkeus ja tuho.[1] Yhdyssana tapaturma esiintyi suomen kirjakielessä jo Mikael Agricolan 1544 ilmestyneessä Rucouskiriassa ja turma itsenäisenä sanana 1745 julkaistussa Daniel Jusleniuksen sanakirjassa Suomalaisen Sana-Lugun Coetus.[2]

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Yhdyssanat[muokkaa]

autoturma, junaturma, lentoturma, liikenneturma, meriturma, tapaturma, turma-auto, turmakone, turmanloukku, turmapaikka, turmariipunta, työturma

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • turma Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet[muokkaa]

  1. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 1362. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
  2. Jussila, Raimo: Vanhat sanat: vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä, s. 263 ja 277. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1998. ISBN 951-746-008-2.