turku

Wikisanakirjasta
Katso myös: Turku

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

turku (1-D)[1]

  1. (vanhentunut) tori, kauppapaikka
    Ja hän meni ulos liki kolmannella hetkellä, ja näki muita seisowan turulla joutilasna. (Biblia, 1838)

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈt̪urku/
  • tavutus: tur‧ku

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi turku turut
genetiivi turun turkujen
partitiivi turkua turkuja
akkusatiivi turku;
turun
turut
sisäpaikallissijat
inessiivi turussa turuissa
elatiivi turusta turuista
illatiivi turkuun turkuihin
ulkopaikallissijat
adessiivi turulla turuilla
ablatiivi turulta turuilta
allatiivi turulle turuille
muut sijamuodot
essiivi turkuna turkuina
translatiivi turuksi turuiksi
abessiivi turutta turuitta
instruktiivi turuin
komitatiivi turkuine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo turu-
vahva vartalo turku-
konsonantti-
vartalo
-

Huomautukset[muokkaa]

  • esiintyy nykykielessä ainoastaan sanonnoissa: turuilla ja toreilla, maailman turuilla, turhuuden turuilla

Etymologia[muokkaa]

slaavilainen laina[2], muinaisvenäjän търгъ (tŭrgŭ) (> nykyvenäjän торг, "torg", ruotsin torg > suomen tori)

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • turku Kielitoimiston sanakirjassa
  • Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä: Tori ja Turku. Kotimaisten kielten keskus

Latvia[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

turku

  1. (taivutusmuoto) monikon genetiivimuoto sanasta turks
    turku valoda – turkin kieli, turkki
  2. (taivutusmuoto) yksikön akkusatiivimuoto sanasta turks
  3. (taivutusmuoto) yksikön instrumentaalimuoto sanasta turks

Viitteet[muokkaa]

  1. Kotimaisten kielten keskuksen Nykysuomen sanalista v. 1 (lataussivu): taivutustyyppi 1-D
  2. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 366. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.