tupa

Wikisanakirjasta

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

tupa (10-E) (monikko tuvat)

  1. maalaistalon iso oleskelu- ja ruokailuhuone
  2. (sodankäynti) miehistötupa
  3. vaatimaton us. yksihuoneinen hirsinen asuinrakennus
    Oma tupa, oma lupa!
    Matti ja Maija salvoivat hirsistä aluksi pienen tuvan, jota käytettäisiin myöhemmin saunana.

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈt̪upɑ/, [ˈt̪ʷupɑ̝]
  • tavutus: tu‧pa

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi tupa tuvat
genetiivi tuvan tupien
(tupain)
partitiivi tupaa tupia
akkusatiivi tupa;
tuvan
tuvat
sisäpaikallissijat
inessiivi tuvassa tuvissa
elatiivi tuvasta tuvista
illatiivi tupaan tupiin
ulkopaikallissijat
adessiivi tuvalla tuvilla
ablatiivi tuvalta tuvilta
allatiivi tuvalle tuville
muut sijamuodot
essiivi tupana tupina
translatiivi tuvaksi tuviksi
abessiivi tuvatta tuvitta
instruktiivi tuvin
komitatiivi tupine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo tuva-
vahva vartalo tupa-
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia[muokkaa]

vanha germaaninen laina[1]

Käännökset[muokkaa]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Johdokset[muokkaa]
Yhdyssanat[muokkaa]

autiotupa, hollitupa, karjatupa, käräjätupa, lakitupa, leivintupa, miehistötupa, mäkitupa, oluttupa, pesutupa, pyykkitupa, renkitupa, takkatupa, taukotupa, teetupa, tietotupa, tunturitupa, tupailta, tupajumi, tupajäärä, tupakeittiö, tupatarkastus, tuulentupa, työtupa, varaustupa, vartiotupa, vuokratupa, väentupa, yhteistupa

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • tupa Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet[muokkaa]

  1. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 358. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.