aistin

Wikisanakirjasta

Suomi[muokkaa]

Substantiivi[muokkaa]

aistin (33)

  1. elin, jolla eläimet vastaanottavat ärsykkeitä ympäristöstään
  2. (murteellinen) sierain[1]

Ääntäminen[muokkaa]

  • IPA: /ˈɑi̯st̪in/
  • tavutus: ais‧tin

Taivutus[muokkaa]

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi aistin aistimet
genetiivi aistimen aistimien
aistinten
partitiivi aistinta aistimia
akkusatiivi aistin;
aistimen
aistimet
sisäpaikallissijat
inessiivi aistimessa aistimissa
elatiivi aistimesta aistimista
illatiivi aistimeen aistimiin
ulkopaikallissijat
adessiivi aistimella aistimilla
ablatiivi aistimelta aistimilta
allatiivi aistimelle aistimille
muut sijamuodot
essiivi aistimena
(aistinna)
aistimina
translatiivi aistimeksi aistimiksi
abessiivi aistimetta aistimitta
instruktiivi aistimin
komitatiivi aistimine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo aistime-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
aistin-

Etymologia[muokkaa]

Syntynyt haistaa-verbin tekimennimijohdoksesta haistin h:n kadottua. Vrt. aisti.[2]

Liittyvät sanat[muokkaa]

Synonyymit[muokkaa]
Yhdyssanat[muokkaa]

Aiheesta muualla[muokkaa]

  • aistin Kielitoimiston sanakirjassa

Substantiivi[muokkaa]

aistin

  1. (taivutusmuoto) yksikön genetiivimuoto sanasta aisti

Verbi[muokkaa]

aistin

  1. (taivutusmuoto) indikatiivin preesensin yksikön 1. persoonan muoto verbistä aistia
  2. (taivutusmuoto) indikatiivin imperfektin yksikön 1. persoonan muoto verbistä aistia

Viitteet[muokkaa]

  1. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 393. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.
  2. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 393. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.